75. Kuvapostaus: Päiväni

Lupasin eiliseltä tämän kuvapostauksen, mutta ylläriylläri en saanut otettua kameraa mihinkään mukaan. Tänään kuitenkin tsemppasin ja kuljetin kameraa joka puolelle mukaan. Jotenka olkaapas hyvät:



Kymmenen jälkeen (Jee sai nukkua pitkään!) heräsin tälläisen karvaturrin vierestä. Kamu!

Ylös raahauduttuani vastassa oli tänään tasan 4 kuukautta vanha pikkurakki, vaihteeksi hirmu energisenä.

Keittiön ikkunasta näkyi ankea sää, masennus

Hyvä ruoka, parempi mieli. Tästä loihdin luxusaterian:

Pastaa ja punajuurisalaattia!

Ruokani raahauduin syömään omalle sohvalle samalla tätä leffaa töllöttäen.

Vähän ennen yhtä lähdin sitten kotipihasta ajelemaan kohti tallia.

Tallilla vaihdoin crocsit...

...kumppareihin. On vähän märkää ja mutaista joka puolella.

Peten päiväheinät odottamassa pääsyä syötäväksi.

Nälkäinen maha odotteleekin jo portilla!

Namnam, hyvää on. (ja on muuten myös mutaista...)

Autoni odottelikin jo pääsyä jatkamaan matkaa

Tädin pihasta auto starttasi tähän aikaan kohti uusia seikkailuita, oli vasta hämärää!

Ja kun tähän aikaan olin lähdössä kohti tallia oli jo pilkkopimeää.

Tallilla siivosin ensimmäisenä karsinan..

Ja sitten laitoin Peten pöperöt turpoamaan:

1. Pellavaa

2. Vanhaa kivennäistä (Racing Mineral Plus)

3. Vähän uutta kivennäistä (vaihdetaan takaisin Black Horseen)

Ja sitten vain odotellaan.

Peten hain tarhasta suoraan pesariin, kun kintut oli taas ihan mutaiset ja mudan takia turvonneet.



Betadine esiin ja takajalkojen pesu!



Puhtaat takajalat, mutta edelleen turvoksissa (turvotus laskee loppuun vasta liikuttaessa...)

 Tässä välissä käytiin vajaan tunnin käyntimaasto, mutta jätin kameran talliin ettei se hajoaisi syystä tai toisesta.

Karsinassa ei ollutkaan valmiiksi ruokaa. "Höh", sanoo Pete.

Pussitin iltaheinien lisäksi huomiset aamu- ja päiväheinät valmiiksi.

Vihdoin sai nenun eteen ruokaa, nälkäkuolema oli jo lähellä!

(Peten Ypäjältä ostettu nimikyltti, on hieno!)

Iltapuuroon vielä biotiinia sekaan...

...ja kyllä kelpaa!

Vihdoin kotiovella!

Kotiintuloaika.

Huh. Taas oli tarpeeksi tehtävää yhdelle päivälle. Kohta painan pään tyynyyn, että jaksan huomenaamulla nousta aamutalliin ja iloisesti kouluun!

74. Banneria, kuulumisia, ruokintaa, saappaita

Uusi talvisempi banneri näki päivänvalon tänään. En tiedä syytä, miksi siitä tyli bloggeriin noin huonolaatuinen, oli parempilaatuinen muuten. Monet kerrat oon kuitenkin todennut, ettei bloggerin kanssa kannata alkaa tappelemaan, häviän vaan turhaan. Joten se saa nyt olla tuollainen ainakin jonkun aikaa. En ole edes vielä päättänyt onko se kiva vai ei, mutta onpahan talvisempi.

Tämä viikko on edennyt jo pitkälle. Aika menee niin kauhean nopeasti. Pete liikkuu edelleen melko kevyesti, koska sillä on kesäkengät alla... Vieläkin. En viitsi huonokavioista hevosta turhan usein kengityttää, kun on pystytty liikkumaan kuitenkin sen verran. Täällä kelit vaihtelee koko ajan. Toisina aamuina on kaikki paikat jäässä ja toisina ihan sulaa. Yritä siinä sitten liikuttaa ja varsinkin loimittaa. Hengissä kuitenkin pysytty ja toistaiseksi myös pystyssä, ilman turhia liukastelemisia. Ensi viikolla on onneksi jo kuusi viikkoa edellisestä kengityksestä, niin voi ruveta soittelemaan kengittäjälle, josko vihdoin laitettaisi talvikengät alle. Peten tuntien siitä tosin sitten alkaa vielä ahkerampi bootsien käyttö, ettei vain saataisi turhia polkeamia ruununrajoihin.

Tiistaina juoksutin Peten juoksutusvyön ja sivuohjien kera. Pohja oli vähän kovahko, joten pyysin pelkkää ravia ja käyntiä. Keskiviikkona käytiin suht rento maasto. Eilen ratsastin pihassa avut läpi ilman satulaa. Huomasi, ettei ole tullut ratsastettua kunnolla hetkeen. Joutui vähän tappelemaan, että pidetäänkö vasemmalta kiinni ja taivutaanko kunnolla. Loppujen lopuksi päästiin asiasta yhteisymmärrykseen ja voitiin lopettaa. Tänään meillä on koulusta vapaata, joten vietin koko aamupäivän tallilla. Tein aamutallin (Pete ja toinen suokki ulos mutustamaan aamuheiniä, oli rankkaa!) ja Peten syödessä ulkona siivosin karsinan, laitoin huomiset ja illan heinät valmiiksi ja siivoilin vähän tallia. Olen tullut siihen tulokseen syksyn aikana, että päästään miljoona kertaa iloisemmin liikenteeseen, jos Pete saa syödä heinät ulkona (siis jos olen lähdössä aamusta ratsastamaan). Niimpä siis tälläinen ratkaisu. Lähdettiin sitten maastoon ja Pete oli vähän hämmentynyt, kun ei ollutkaan pimeää. Kaikkea piti tuijotella, vaikka lenkki ollaan menty noin sata kertaa. Kaikkialla oli uutta ja ihmeellistä, kun olikin yhtäkkiä valosaa. Ei se kuitenkaan mitään säikkyillyt tai sinkoillut, kuhan kyttäili.

Asiasta kukkaruukkuun. Pete on herkkä yskimään pölystä, jonka takia koko syksyn kastelin sen iltaheinät. Niistä heinistä, mitä se syö ulkona (aamu- ja päiväheinät), se ei yski vaikka niitä ei kastelisi, mutta sisällä syödyistä heinistä se on yskinyt. Kasteltuna se ei ole yskinyt, kunnes huomasin tässä viime viikolla, että se yskii muutaman kerran, kun aletaan ravaamaan. Päätin sitten kokeilla, yskiikö sen enempää, vaikka jättäisi iltaheinät kastelematta. Niimpä siinä sitten kävi, että saa nyt heinänsä kuivana.. myös sisälle. Ei yski yhtään enempää, vähän vaikuttaisi että jopa vähemmän. Saattaa yskäistä illalla kerran tai maksimissaan pari, kun syö heiniä. Liikuttaessa kun siirrytään raviin kerran, yleensä ei sitäkään. Katsellaan, miten edetään. Jos pysyy tälläisenä, saa syödä heinänsä kuivana. Jos menee pahemmaksi palataan kastelemiseen.

Ainiin! Olen ihan totaalisesti unohtanut kertoa mun uusista rakkauksista. Mullahan oli Mountain Horsen (en nyt muista mitkä) ratsastussaappaat, joihin mulla oli niin sanottu viha-rakkaussuhde. Ne oli ihan älyttömän kivat jalassa ja toimivat suurimman osan ajasta hyvin. Niiden kanssa oli kuitenkin ikuinen ongelma: ne aukesivat ratsastaessa. Joskus ne saattoivat pysyä kiinni koko ajan, joskus niitä piti olla koko ajan repimässä takaisin kiinni. Siihen tottui. Kuitenkin noin kuukausi sitten, suunnilleen, päätti vasen saapas kuolla ihan totaalisesti. Vetoketju hajosi, eikä sitä saanut enää kiinni. Missä täällä on suutari, joka tietää millainen vetoketju kannattaa ratsastussaapaisiin laittaa? En tiedä. Ja koska saappaat olivat kokeneet jo pitkän ja raskaan elämän, ainakin olivat sen näköiset, päätin ostaa uudet. Kävin sitten muutama viikko takaperin Helsingin reissullani Horzella hakemassa uudet saappaat. Nämäkin ovat Mountain Horset. Mallia en taaskaan muista. Samanlaisen kuin edelliset, vain pehmeämmällä nahalla ja (se kiinnitysjuttu mikä on saappaan yläpäässä...) nepparilla. Onko edes ihanat? Parhaat! Ja se luxus, kun saapasta ei tarvitse koko ratsastuksen ajan olla kiskomassa kiinni, vaan se pysyy. Sanoin kuvaamaton rakkaus! Okei, vähän liioiteltua, mutta ihanat ne on silti!

Huomenna ajattelin olla aktiivinen (kunhan vain taas muistan!) ja tehdä kuvapostauksen päivästä. Saa nähdä, mitä saan aikaiseksi.

73. Pohdintoja kuluneesta puolesta vuodesta

Huhhuh. Maanantaina 5.11 tuli siis täyteen puoli vuotta siitä, kun Pyry multa lähti. Puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, niin huonoa, kuin hurjasti hyvääkin. Kokoajan on ollut menossa johonkin suuntaan sen jälkeen, oli ylioppilasjuhlat, oli leiri, muutto, uusi koulu... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. En ole oikeasti pysähtynyt missään vaiheessa miettimään Pyryä ja sen lähtöä sen syvällisemmin. Monta kertaa viikossa, usein jopa päivässä, tulee muistoja Pyrystä. Miten se on toiminut, mitä se on tehnyt, mitä sen kanssa on tehnyt. Välillä selitän siitä muille ihan kyllästymiseen asti. Se on vaan ollut iso osa mun elämää, iso osa mun historiaa.

Pyry jätti muhun aukon. Vaikka ei sitä välttämättä ole musta sen isommin huomannut, on minussa edelleen se Pyryn paikka täyttämättä. Pyry oli vaan Pyry. Tietyllä tapaa olen todella onnellinen, että asiat menivät niin kuin ne menivät. Vaikka uutena vuotena oli se hetki, kun kerroin äidille muuttavani suunnitelmia ja jääväni Helsinkiin saadakseni pitää Pyryn, olen onnellinen että tein kuitenkin sen päätöksen olla aikuinen ja päästää irti. Sitä kun ei joku muu osannut. Silti olen todella onnellinen siitä, ettei mulla nyt ole kahta hevosta. Kuolisin luultavasti sen työmäärän alle, mitä se tuottaisi. Tällä hetkellä kun miettii, niin nostan hattua itselleni viime talven suorituksesta. Hoidin kaikki kahden hevosen päivittäishoidot ja pidin molemmat hyvässä kunnossa, huhhuh kaikkeen sitä on itsensä pistänytkin. Tällä hetkellä olen ihan onnellinen yhdestä hevosesta, onhan se sentään paras mahdollinen.

Tällä hetkellä mulla ei ole mitään hajua missä Pyry menee ja mitä se tarkalleen tekee. Ei ole ollut aikaa käydä sitä moikkaamassa. Aluksi en edes pystynyt. Minut toivotettiin tervetulleeksi katsomaan ihan milloin vain, mutta kun aikaa vielä olisi ollut, ei sydän ja järki mitenkään antanut mahdollisuutta lähteä sitä katsomaan. Nyt olisi jännä nähdä, mitä se tekee ja mitä sille kuuluu. Pystyisinkö olemaan sen seurassa niinkuin ennen ja jättämään sen sinne. Hui, vaikea sanoa. Tuskin ilman muutamaa kyyneleen valuttamista tilanteesta päästäisiin. Onhan se sentään vielä oma itsensä. (Tässä vaiheessa ajatuksissani kuulen sen omaperäisen hirnumisen kopista, kun oltiin lähdössä milloin mihinkin... apua.)

Viimeinen puoli vuotta on silti vienyt minua elämässäni hurjasti eteenpäin. Niin hevosasioissa, kuin muutenkin. Ja mikä parasta, se kuinka paljon puoli vuotta on vienyt Peteä eteenpäin. Pete muuttui jo viikon sisällä siitä, kun Pyry lähti. Se tajusi, ettei sen tarvitse jakaa huomiota (hmm... siinä määrin missä hevoset tajuavat... Eli Peten tapauksessa tämä kyseinen oli vain kuvainnollista...). Se hörisi nähdessään minut ja alkoi luottamaan enemmän ja enemmän, mitä enemmän sen kanssa vietti aikaa. Ja kun aikaa ei tarvinnut jakaa kahdelle hevoselle, jäi aikaa huomattavasti enemmän Petelle. Luultavasti Peten kanssa toukokuussa tuli jonkin asteinen käännekohta senkin elämään. Peten hurja kehitys puolen vuoden aikana on tässä vaiheessa ajateltuna jopa hieman pelottavaa. Hevonen jonka ajattelin olevan ikuisesti "Peten tasoinen" (suomennettuna: huonolaukkainen, esteitärakastava ja niiden yli milloin milläkin tyylillä räpeltävä, kirjaimellisesti PUTTE!) on tällä hetkellä kovastikkin menossa kohti helppoa B:tä, jopa pikkuhiljaa helppoa A:ta, jonka luulin olevan miljoonan vuoden työn takana. Estepuolesta puhumattakaan (hehheh.. en paljasta teille vielä ensi kauden tavotteita..)! Ja se laukka. Uskomatonta, mutta totta: sen lisäksi, että se laukka on kolmitahtista, niin siinä alkaa löytyä pyöreyttä ja peräänantoa. Pelottavaa.

Pyryn jättämä aukko on edelleen puolen vuoden jälkeen täyttämättä. Pyrystä jää varmaan ikuinen arpi mun sydämeen, haavat on nuoltu ja teipattu kuntoon, mutta silti sinne jää ikuisiksi ajoiksi jälki sen olemassa olosta. Silti tulen uudelleen ja uudelleen siihen lopputulokseen, että enkeli pilven reunalta on ollut tässä jutussa mukana, että asiassa kävi niin kuin kävi. Nyt kaikki keskittyminen ja työmäärä menee Peteen, joka on palkitsevin ystävä ja harrastuskaveri mitä oon ikinä tavannut. Miten voikaan niin paljon motivaatiota, yritteliäisyyttä, tyhmyyttä, fiksuutta ja sydäntä mahtua yhteen eläimeen. Se suhde joka meillä nykyään on... sitä ei voi selittää, se täytyy jokaisen kokea oman kaverin kanssa (kuvastaakohan tätä se, että mulla on huuli auki? Peten pään kovuus tuli todistettua eilen ja mun omat hampaat tuli vaan tielle... Vitsivitsi!). Tähän ei Pyryn kanssa ikinä päästy, eikä välttämättä päästä kenenkään muunkaan kanssa. Muistan kirjoittaneeni toukokuussa Pyryn lähdön lähestyessä, etten tiedä onko Petekään mun elämäni SE hevonen. Nyt voin korjata tuota lausetta, sillä se on!