73. Pohdintoja kuluneesta puolesta vuodesta

Huhhuh. Maanantaina 5.11 tuli siis täyteen puoli vuotta siitä, kun Pyry multa lähti. Puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, niin huonoa, kuin hurjasti hyvääkin. Kokoajan on ollut menossa johonkin suuntaan sen jälkeen, oli ylioppilasjuhlat, oli leiri, muutto, uusi koulu... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. En ole oikeasti pysähtynyt missään vaiheessa miettimään Pyryä ja sen lähtöä sen syvällisemmin. Monta kertaa viikossa, usein jopa päivässä, tulee muistoja Pyrystä. Miten se on toiminut, mitä se on tehnyt, mitä sen kanssa on tehnyt. Välillä selitän siitä muille ihan kyllästymiseen asti. Se on vaan ollut iso osa mun elämää, iso osa mun historiaa.

Pyry jätti muhun aukon. Vaikka ei sitä välttämättä ole musta sen isommin huomannut, on minussa edelleen se Pyryn paikka täyttämättä. Pyry oli vaan Pyry. Tietyllä tapaa olen todella onnellinen, että asiat menivät niin kuin ne menivät. Vaikka uutena vuotena oli se hetki, kun kerroin äidille muuttavani suunnitelmia ja jääväni Helsinkiin saadakseni pitää Pyryn, olen onnellinen että tein kuitenkin sen päätöksen olla aikuinen ja päästää irti. Sitä kun ei joku muu osannut. Silti olen todella onnellinen siitä, ettei mulla nyt ole kahta hevosta. Kuolisin luultavasti sen työmäärän alle, mitä se tuottaisi. Tällä hetkellä kun miettii, niin nostan hattua itselleni viime talven suorituksesta. Hoidin kaikki kahden hevosen päivittäishoidot ja pidin molemmat hyvässä kunnossa, huhhuh kaikkeen sitä on itsensä pistänytkin. Tällä hetkellä olen ihan onnellinen yhdestä hevosesta, onhan se sentään paras mahdollinen.

Tällä hetkellä mulla ei ole mitään hajua missä Pyry menee ja mitä se tarkalleen tekee. Ei ole ollut aikaa käydä sitä moikkaamassa. Aluksi en edes pystynyt. Minut toivotettiin tervetulleeksi katsomaan ihan milloin vain, mutta kun aikaa vielä olisi ollut, ei sydän ja järki mitenkään antanut mahdollisuutta lähteä sitä katsomaan. Nyt olisi jännä nähdä, mitä se tekee ja mitä sille kuuluu. Pystyisinkö olemaan sen seurassa niinkuin ennen ja jättämään sen sinne. Hui, vaikea sanoa. Tuskin ilman muutamaa kyyneleen valuttamista tilanteesta päästäisiin. Onhan se sentään vielä oma itsensä. (Tässä vaiheessa ajatuksissani kuulen sen omaperäisen hirnumisen kopista, kun oltiin lähdössä milloin mihinkin... apua.)

Viimeinen puoli vuotta on silti vienyt minua elämässäni hurjasti eteenpäin. Niin hevosasioissa, kuin muutenkin. Ja mikä parasta, se kuinka paljon puoli vuotta on vienyt Peteä eteenpäin. Pete muuttui jo viikon sisällä siitä, kun Pyry lähti. Se tajusi, ettei sen tarvitse jakaa huomiota (hmm... siinä määrin missä hevoset tajuavat... Eli Peten tapauksessa tämä kyseinen oli vain kuvainnollista...). Se hörisi nähdessään minut ja alkoi luottamaan enemmän ja enemmän, mitä enemmän sen kanssa vietti aikaa. Ja kun aikaa ei tarvinnut jakaa kahdelle hevoselle, jäi aikaa huomattavasti enemmän Petelle. Luultavasti Peten kanssa toukokuussa tuli jonkin asteinen käännekohta senkin elämään. Peten hurja kehitys puolen vuoden aikana on tässä vaiheessa ajateltuna jopa hieman pelottavaa. Hevonen jonka ajattelin olevan ikuisesti "Peten tasoinen" (suomennettuna: huonolaukkainen, esteitärakastava ja niiden yli milloin milläkin tyylillä räpeltävä, kirjaimellisesti PUTTE!) on tällä hetkellä kovastikkin menossa kohti helppoa B:tä, jopa pikkuhiljaa helppoa A:ta, jonka luulin olevan miljoonan vuoden työn takana. Estepuolesta puhumattakaan (hehheh.. en paljasta teille vielä ensi kauden tavotteita..)! Ja se laukka. Uskomatonta, mutta totta: sen lisäksi, että se laukka on kolmitahtista, niin siinä alkaa löytyä pyöreyttä ja peräänantoa. Pelottavaa.

Pyryn jättämä aukko on edelleen puolen vuoden jälkeen täyttämättä. Pyrystä jää varmaan ikuinen arpi mun sydämeen, haavat on nuoltu ja teipattu kuntoon, mutta silti sinne jää ikuisiksi ajoiksi jälki sen olemassa olosta. Silti tulen uudelleen ja uudelleen siihen lopputulokseen, että enkeli pilven reunalta on ollut tässä jutussa mukana, että asiassa kävi niin kuin kävi. Nyt kaikki keskittyminen ja työmäärä menee Peteen, joka on palkitsevin ystävä ja harrastuskaveri mitä oon ikinä tavannut. Miten voikaan niin paljon motivaatiota, yritteliäisyyttä, tyhmyyttä, fiksuutta ja sydäntä mahtua yhteen eläimeen. Se suhde joka meillä nykyään on... sitä ei voi selittää, se täytyy jokaisen kokea oman kaverin kanssa (kuvastaakohan tätä se, että mulla on huuli auki? Peten pään kovuus tuli todistettua eilen ja mun omat hampaat tuli vaan tielle... Vitsivitsi!). Tähän ei Pyryn kanssa ikinä päästy, eikä välttämättä päästä kenenkään muunkaan kanssa. Muistan kirjoittaneeni toukokuussa Pyryn lähdön lähestyessä, etten tiedä onko Petekään mun elämäni SE hevonen. Nyt voin korjata tuota lausetta, sillä se on!