71. Kaljutiikerin elämää

Vähän on ollut rankka syysloma ja sata kertaa on pitänyt avata kone tarkoituksena kirjoittaa blogiin. En vain ole jaksanut. Syyslomastani puolet vietin siis koululla ja toisen puolikkaan viiletin koko ajan joka suuntaan.Nyt kuitenkin ehdin vähän avata viime viikkoja teillekin!

Pari viikkoa takaperin tiistaina kävin siis klippaamassa Peten. Aloitin harjan puolelta kaulalta ideana, että jos tulee kauheaa jälkeä, niin saapahan ainakin piiloon. Loppujen lopuksi harjan puolesta tuli parempi. Vähän jäi raitoja, jonka takia Pete näytti kaljutiikeriltä muutaman päivän. Se, että klippasin hevosen sai aikaan hauskan reaktion näinkin pienessä paikassa. Kukaan, oikeasti kukaan, ei viime vuonna ihmetellyt tai sanonut mitään siitä, että klippasin hevoseni talveksi. Kai se on sitten jotenkin normaalimpaa Helsingissä, jossa treenaavia ratsukoita on enemmän. Täällä kuitenkin ihmetystä aiheuttaa kovastikin se, että en halua kuivattaa hevostani sataa vuotta treenien jälkeen, varsinkaan kun ei välttämättä ole aikaa juosta tunnin välein vaihtamassa loimea. Pyryn kuivattaminen viime vuosina oli oikeasti tuskan ja työn takana, vaikka talli onkin ollut lähempänä kotia, kuin Peten nykyinen. En siis halua löytää tallista aamulla märkää hevosta, kun nyt sen saan kuivatettua yhdellä loimella nopeasti. Usein jopa (kun kävellään esim. maneesilta kotiin) Pete kuivuu matkallakin. Suurin ihmetyksen (paheksunnan?) aihe on kuitenkin se, että Pete on suokki. En ymmärrä miten se vaikuttaa asiaan. Nimenomaan sen takia sen klippasinkin. Jos se olisi puoliverinen, se ei ehkä kasvattaisi samanlaista turkkia ja luultavasti hikoisi huomattavasti vähemmän, Pete kun suokkina tuntuu hikoavan aivan turhan helposti. Mutta samapa tuo, ihmetelkööt ihmiset rauhassa, eipähän ole heidän hevonen eikä heidän kuivatettava. Tehkööt omilleen niin kuin haluaa, klipatkoon tai olkoon klippaamatta, enhän minä niihinkään sano yhtään mitään. Saimpas avauduttua.




Kuvat otettu klippauspäivänä



Klippauksen kanssa samaisella viikolla pääsimme taas hyppäämään pitkästä aikaa. Hyppytauon kyllä huomasi, Pete ei meinannut pysyä housuissaan. Lopussa hyppäsimme n. metrin rataa ja siinä vaiheessa Petekin alkoi keskittyä. Taas tuli muutama puomi söheltäessä alas ja yksi kamikaze -loikka, kun ei oikein voinut keskittyä. Materiaalia piti saada, mutta minä lahopää jätin kamerat kaikki kotiin.

Muuten Pete onkin liikkunut viime aikoina melko kevyesti, pari kertaa löydetty itsemme maneesista (Pete on ollut SUPER!) ja käyty rankemmilla maastoilla. Tämän viikon tiistaina kummittytöni tuli äitinsä ja veljensä kanssa katsomaan Peteä ja pääsivät kaikki ratsastamaan. Vähän olin epäileväinen Peten käyttäytymisen suhteen, kun Pyry yleensä toiminut tälläisten tilanteiden kanssa. Pete kuitenkin teki taas vaikutuksen kaikkiin, varsinkin minuun, kun oli melkein hengittämättä, kun lapset olivat lähellä. Lasten äitinkin sai ratsastaa ihan "kunnolla" ja ravata ilman mitään Peten temppuja vaikka olosuhteet eivät olleet ihan parhaimmat (ei kenttää ja tuuli). Hienoin heppa taas jälleen kerran.

Nyt kun vihdoin pääsen taas normaaliin rytmiin (toisin sanoen tarpeeksi unta, eikä miljoona tuntisia päiviä) päästään kunnon treeniin. Ensi viikolla olisi suunnitelmissa päästä irtojuoksuttamaan Peteä koulun maneesiin, se kun niin rakastaa juosta irtona. Samoin jos saan apukäsiä haviteltua, pitäisi päästä taas hyppäämään.