78. Ulos mukavuusalueelta!

Päätin edellisen postauksen lisäksi vääntää vähän kuulumispostauksen tynkää, sisällyttäen aiheeseen mietteitäni mukavuusalueestani!

Peten lomailu loppui 1.1. Se ei siis millään oikealla lomalla ollut, mutta paljon paljon kevyemmällä liikunnalla kuin normaalisti. Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata kunnon treeniin, jotta kauden tavoitteet täyttyisivät ja voisin tyytyväisenä joulukuussa muistella taas vuoden tapahtumia.

Tiistain Pete sai vielä pitää vapaapäivän (haahhah.. hyvin alkoi treeniin paluu..), mutta eilen alkoi työn teko. Meillä, kuten varmaan kaikkialla muuallakin, pohjat on menny tosi huonoiksi kurjien ilmojen takia. Pistin kuitenkin juoksutusvyön selkään, heppa liinan päähän ja pihalle vähän juoksemaan. Pohja tallin pihassa oli ihan ok, siinä pystyi turvallisesti ravaamaan, mutta laukkaa en edes pyytänyt. Pete kävi vähän kuumana, varmaan kevyen liikunnan takia ja otti kipinää vaikka mistä. Kaveriponi tuli kulman takaa, niin piti hypätä järkyttävä sivuloikka ja tuijottaa. Vähän sen jälkeen viereisellä autotiellä meni koira, johon keskittyessään Pete sitten meinasi vetästä nenälleen ja suuttui siitä niin, että teki järkyttävän ilmaloikkapukin. Roikkuessani liinan päässä en oikein ehtinyt edes nauraa, vaikka tapahtuma vähän huvittavalta näyttikin. Taitaa tulla hepasta sirkusponi, kun osasi ilmahyppypukkiloikan tehdä, vaikka sivuohjat oli kiinni. Noh, siitä rauhoututtuaan ei Pete enää sen suurempia juttuja keksinytkään, vaikka normaalia herkempi oli ympäristön ärsykkeille. Muutamaan otteeseen pysähtyi tuijottelemaan ja puhisemaan asioille, joihin ei normaalisti reagoisi mitenkään. Ehkä kunnon töihin paluu tekee sille vain hyvää.

Tänään sitten kiipesin selkään ja vähän olin laiska, enkä jaksanut laittaa satulaa. Menimme pihassa taas, jossa pohja oli ravia ajatellen ihan hyvä, mutta laukkaa kun kokeilin niin neljännen askeleen jälkeen meinasi Pete rämpiä nenälleen. Ravi ja käynti olivat siis päivän askellajit. Pete oli tosi kivasti avuilla, kuunteli apuja ja toimi niiden mukaan. Kulki kivasti pyöreänä ja rentona, eikä hötkyillyt yhtään edellisen päivän tapaan. Tein jonkin verran ravi-käynti siirtymisiä, jotka menivät hyvin. Tässä vaiheessa ajattelin jo vähän ravailla pidemmällä ohjalla, kunnes tajusin, että olin taas jäämässä omalle mukavuusalueelle.

Olen kai pinttänyt päähäni sen mielikuvan, että tähän koulutustasoon Pete jää, vaikka asetin tavoitteetkin korkeammalle. Niimpä siinä kävellessäni oivalsin, että mun on pakko alkaa vaatia, niin Peteltä kuin itseltänikin enemmän. Vaikka se kuinka kiva olisikin vain humputella menemään, kun Pete kulkee kivasti avuilla, ei sillä vielä pääse läpi mistään kouluradasta, eikä sillä edistytä yhtään mihinkään. Turhaudun helposti, jos asiat tai tässä tapauksessa Pete, ei toimi niin kuin haluaisin ja sen takia jään helposti vääntämään sitä helppoa asiaa, vaatimatta vaikeampia asioita. Tajusin kuitenkin, että vaikka asiat hetkellisesti leviäisivätkin käsiin, niin jatkossa ne ovat helpompia.

Niimpä päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä (niin helpolta, kuin se kuulostaakin) ravista pysähdyksiä. Oman istunnan hakeminen ja apujen käytön tasapaino oli yllättävän vaikeaa. Pete oli onneksi taas jälleen kerran ymmärtäväinen mun tunarointiin, kun en osannut kertoa miten haluan minkäkin tapahtuvan ja jätin jonkun avun päälle tai tekemättä. Muutaman epäonnistumisen (tai no... väliaikaisen leviämisen.. täydellisyyttä kun ei ensimmäisellä kerralla voi olettaa.. Yllättävän vaikeasti muistettava asia!) jälkeen alkoi oikeat nappulat löytymään ja kunhan muisti kiittää hevosta hyvästä suorituksesta alkoi asiat toimimaan. Vaikka täydellisyys oli vielä muutaman puolipidätteen päässä, koin onnistuneeni ja Peten olevan kiva. Niimpä palasin vuoden ajatuksissani taaksepäin ja hymyilin itselleni: se että Pete olisi kulkenut rentona peräänannossa tai vaihtaisi askellajia tasapainoisesti pienen pienistä avuista oli kaukainen ajatus, nyt se on arkipäivää. Kai sitä pitää välillä oikeasti muistella sitä, mistä on liikkeellelähdetty. Silti asiat on toteutettava tämänhetkisen tason ja tavotteiden mukaan, muuten sitä ollaan ikuisesti tässä tilanteessa.

Kaiken tuon ajattelun lomassa, ehdin oikeasti ratsastamaankin ja päädyin siihen, että nyt oikeasti poistutaan sieltä mukavuusalueelta mahdollisimman monta kertaa viikossa, jotta päästään niihin oikeisiin tuloksiin. Ei siellä helpon B:n kouluradalla voi jyystää mukavasti uraa ympäri peräänannossa, jos muissa tehtävissä koko homma leviää käsiin. Eikä sitä esterataa pääse hengissä läpi, jos apujen käyttäminen ei ole tasapainossa ja oikea aikaista. Pakko se on taas ja aina uudelleen vaan todeta, että Pete on paras ja mahtava. Niimpä jatkamme treeniä, mukavuusalueen sisä- ja ulkopuolella!